Julkisuudessa puhutaan paljon työurien pidentämisestä, työn imusta tai kutsumuksesta.
On paljon työntekijöitä, jotka ovat uskollisesti palvelleet yhtä työnantajaa koko työuransa. Onneksi olkoon! Kumpaa pitäisi onnitella – työntekijää vai työnantajaa?
Maailma muuttuu ja työn tekeminenkin samalla. Nykyään on etenkin nuorilla jo lähtökohtaisesti sellainen ajatusmaailma, että kokeillaan ja katsotaan viihdynkö tässä työpaikassa. Joskus ei ole tarkoituskaan jäädä vaan on halu suunnata toisaalle jo tullessa töihin.
Mitä ajatuksia meissä herättää työpaikan vaihtaminen? Olenko ymmärtänyt oikein, että nuorille se on (paljon) helpompaa? Vain yksi pikku muuttuja muiden joukossa.
Vaan entäpä meille kokeneemmille. Jäämmekö miettimään liikaa? Pohdimme, puntaroimme, arvioimme, laskeskelemme.. Emmekö uskalla? Miksi?
Mitä tunteita vaihtaminen voisi herättää? Epävarmuus? Pelko? Kaipuu?
Voisiko olla niin, että olemme tottuneet turvallisuuden tunteeseen. Ne rutiinit… ne luovat turvaa.
Joskushan on sanottu, että kaikki muutokset ovat muutoksia huonompaan suuntaan…
Entäpä jos uskaltaisimme kuitenkin. On olemassa erilaisia ohjauksia, neuvoja, palveluita, joissa omia vahvuuksia voi kartoittaa. Toki itse kannattaa yrittää ajatella järkevästi ja realistisesti, mutta kun ne tunteet pakkaa ajatuksiin. Tulee ajatuksia: kelpaanko mihinkään, minkälainen kahviporukka, minkälainen lähiesihenkilö..jne
On varmasti vapauttavaa huomata, että ei loppujen lopuksi löydykään montaa järkevää syytä, miksei uskaltaisi.
Usein vaikkapa työnohjauksissa kuulee tyytymättömyyttä omaan viihtyvyyteen työssä. Avoin ja rehellinen tutkiskelu omasta tilanteesta sitten saattaa helpottaa ja päätöksiä onkin helpompi tehdä, kun osaa katsoa omaa statusta ja tilannetta ikään kuin ulkopuolelta.
Ole rohkea, etsi vaihtoehtoja, älä aliarvioi itseäsi, mittaa kiinnostavuuttasi. Aina on vaihtoehtoja.
Voiko osuvammin asian ilmaista, kuin Junnu Vainio aikoinaan:
”Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työ”.