Jess!!! Mä onnistuin!
Eikö olekin mahtava fiilis, kun kokee onnistumisen tunnetta? Aivan kuin lapsena uuden oppimisessa.
Me vietetään paljon aikaa työelämässä. Meillä on koulutus, meillä on kokemusta, meille on kertynyt myös tietoja ja taitoja sekä hiljaista tietoa työn sisältä.
Kaiken kaikkiaan meillä on usein työ hallussa. Jopa niin, että emme aina sitä itse pysähdy pohtimaan. Parhaimmillaan saamme hyvää palautetta työskentelystämme.
Mutta mikä estää meitä onnistumasta?
Joskus valmistaudumme johonkin tärkeään tehtävään, esim. luennon pitämiseen, tiimipalaverin pitämiseen tai kokoukseen. Onko sinulle tapahtunut koskaan sitä, että lähellä H-hetkeä sinuun iskee jokin ihmeellinen ”jarru”? Yhtäkkiä päällesi leijaileekin epävarmuuden hiutaleita ja alat epäröidä omaa osaamistasi tai suoriutumistasi edessä olevasta tehtävästä.
Mistähän mahtaa olla kyse? Voisiko olla niin, että jokin ulkopuolinen tekijä saa sinut empimään suoriutumistasi. Tai pikemminkin sen ulkopuolisen tekijän miettiminen ja pohtiminen. Urheilijoillekin ohjeistetaan: ”keskity olennaiseen – teet vain parhaasi – se riittää – osaat kyllä”. Silti esimerkiksi voi helppo karsintaraja jäädä saavuttamatta, vaikka urheilija on elämänsä kunnossa.
Saatko työpaikallasi tukea em tilanteisiin? Kuinka saisit itsestäsi irti parhaan version?
Näitä kysymyksiä tulee ehkä harvemmin arjen tuoksinassa pohdittua. Olisiko aihetta?
Puhuminen auttaa aina. Yhteisen turvallisen ilmapiirin synnyttäminen ja tunne siitä, että saa olla oma itsensä, antaa varmasti varmuutta työskentelyyn. Iloitaan onnistumisista ja sallitaan myös toisillemme olla ihan tavallisia työkavereita puutteinemme ja virheinemme. Se luo jo turvallisuutta.
