Jäätiinkö me nyt sitten kahdestaan?
Oikein hyvä kysymys. Näin voi usein ajatella vanhemmat, joiden viimeinenkin lapsonen on muuttanut opiskelemaan ja omaan asuntoon.
Mutta myös työelämässä on tarjolla niukkuutta. Vaikkapa sote-alan työpaikoissa, joissa tarvitaan konkreettisia käsipareja, on joskus vaikea löytää sijaisia tai ylipäätään vuoroihin tekijöitä.
Esimerkiksi joku suunnitellusta työvuorosta sairastuu äkillisesti tai muutenkin tiukaksi lasketusta vahvuudesta joku siirtyy toiseen paikkaan työskentelemään.
Etenkin hoitoalalla tällainen liian pieneksi jäänyt resurssi aiheuttaa paljon päänvaivaa.
Luonnollisesti jäljelle jääneet työntekijät kuormittuvat huomattavasti enemmän – on kiireempi, eikä työvuorosta tahdo selvitä sen aikarajoissa kotiin palautumaan.
Stressitaso nousee helposti siitä, kun sitten vapaallakin jää miettimään, että onkohan siellä työpaikalla seuraavassa vuorossa tai viikolla taas vajausta vai joudunko paikkaamaan poissaolijoita jälleen. Tämä johtaa helposti eräänlaiseen kierteeseen, jatkuvaan kuormittumiseen.
Olisi hyvä pohtia miten käy työn laadun kuormittuneena tai liian kiireessä. Hoitopuolella esimerkiksi potilasturvallisuus saattaa heikentyä. Tai jos joudutaan korvaamaan avainhenkilöitä, asiantuntijoita muulla henkilöstöllä, niin työn laatu, osaaminen voi kärsiä.
Kukas sitten käytännössä huolehtii siitä, ettei tosiaan jäädä kahdestaan? Ensimmäisenä tulee mieleen esihenkilöt. Lähiesihenkilöt. Vaikka joskus kuulee, että itse työntekijät joutuvat hankkimaan sijaisia ja lomittajia.
Kovassa resurssipulassa on esihenkilöiden työ myös kuormittavaa. Työntekijöiden inhimilliset toiveet lisäresursseista tai oikeastaan perusporukan täyttämisestä ovat oikeutettuja. Varmasti myös kuuluvia.
Johdon toiveet esihenkilöille varmasti vaihtelevat. Jos ne ovat kovasti ristiriidassa henkilökunnan toiveiden kanssa, on vaarassa esihenkilöiden itsensä kuormittua yhtälailla. Esimerkiksi talousvaateet. Pitäisi säästää, tehdä halvemmalla, päästä numeerisiin tavoitteisiin jne.
Hankalalta tuntuu tilanne, jossa johto ei tiedä, mitä siellä käytännön arjessa tehdään, miten toimitaan ja mitä esimerkiksi asiakastyön arki on. Silloin ainakaan ei toiveet kohtaa.
Miten se yhteinen ymmärrys voisi lisääntyä työyhteisössä? Yksi, ei niin kovin uusi ja mullistava keksintö, olisi puhuminen. Ja vielä puhuminen yhteisesti, kasvokkain. Työnohjauksissa ja sovitteluissa usein huomataan, että asiat eivät ole niin kovin vaikeita ratkaista, kun yhteinen ymmärrys lisääntyy. Puhuminen ja vuorovaikutuksen lisääntyminen on niin tärkeää työpaikoilla. Etenkin positiivisesti ja rakentavasti.
Minäkin toivon , etten jäisi ajatuksineni tämän tietokoneen kanssa kahdestaan.
JP
