Puhuminen kannattaa aina

By 18.10.2020Yleinen
Ryhmätyönohjaus

Mitähän tuonkin päässä liikkuu…?
Oletan niin, vaikka ei se sanonut mitään..
Kuulostaako yhtään tutulta tai tunnistatko lauseista jotain itse?

Työyhteisöissä on luonnollisesti erilaisia ihmisiä. Ja siksi varmaan erilaisia tapoja tehdä työtä.
Usein kehitysmyönteisissä työyhteisöissä jopa puhutaan siitä, että tulos on tärkein. Tavoite.
Yhteinen tavoite tai päämäärä, jonne voidaan päästä erilaisilla keinoilla tai menetelmillä.
Se on hieno juttu. Ja antaa siis vapautta luovuuteen työn tekemisessä.
Toisaalla on työyhteisöjä, joihin on iskostunut vahva kulttuuri historiasta. ”Näin on aina tehty” tai ”se edellinenkin teki just näin” ja vielä ”ei me voida muuttaa tätä, kun se on aina toiminut”.
Sekin voi olla hieno juttu, jos ajatellaan sitä, että rutiinit tuovat turvallisuutta. Työntekijällä voi olla työtyytyväinen olo, kun hän vaikkapa vertaa omaa tapaansa tehdä työtä edeltäjään tai pitkäaikaiseen kollegaansa.
Halusin vaan tuoda esiin ihmisten erilaisen työn tekemisen ja työpaikkojen erilaiset kulttuurit, ohjeet, käytännöt jne.
Aina kun paikalla on vähintään kaksi ihmistä, syntyy vuorovaikutusta. Sanallista tai sanatonta – verbaliikasta puhutaan – hienosti sanottuna.
No työpaikoillahan on yleensä useampia ihmisiä yhtä aikaa paikalla. Niin se on ollut ja toivottavasti tulee olemaankin, vaikka robotiikkaa ja leikkauksia resursseista uutisoinnissa kuuleekin.
Maailma olisi aivan erilainen paikka, jos me näkisimme toistemme pään sisään. Mutta kun emme näe. Vaikka linssivahvuus olisi kuinka suuri tahansa.

Vuorovaikutus on tosi tärkeää työpaikalla. Mitä enemmän olemme vuorovaikutuksessa, sitä enemmän tiedämme toistemme ajatuksista. Ja kääntäen asia tietysti on niin, että mitä vähemmän puhumme ja vuorovaikutamme töissä, sitä vähemmän kukaan tietää ajatuksistamme, mielipiteistämme.
Miten tämä vuorovaikutuksen erilaisuus näkyy konkreettisesti työarjessamme?
Toisilla on luontevaa työskentelyä se, että vähän kuin urheiluselostaja naisten hiihtoviestin loppusuoralla, selostaa lähes jokaisen askeleen töissä – ”nyt mää meen kopioimaan ja sit mää tuun kahville – mulla on 3 palaveria tänään”…
Toiset taas työskentelevät hillitymmin, ovat näkymättömiä puurtajia. He eivät juuri puhua pukahda liikkeistään tai teoistaan. Mutta antavat työyhteisölle panoksensa tekoina ja suoritteina. Jäävät vain sivummalle. Saattavat tarkkailla ja tehdä omia huomioitaan.
Ja tottakai on erilaisia mixauksia edellisistä – välimuotoja.
Mielestäni esimiehillä pitäisi olla osaamista ja työn tuntemista alaistensa kohdalla. Tuntosarvien herkkyydestä ei todellakaan ole haittaa. Eli toisaalta pitäisi nähdä puheen tulvan pinnan alle – mistä kaikesta puhetulva rakentuu ja toisaalta pitäisi kuulla hiljaisemman puurtajan omia ajatuksia.
Jörn Donner lausui mainoksessaan, että ”lukeminen kannattaa aina”. Tästäpä vedän aasinsillan tähän aiheeseeni ja vinkkaan, että puhuminen kannattaa aina työpaikalla. Siten voimme testata oletuksia, tulkintoja ihan vaan kysymällä. Siten voimme kuulla muiden mielipiteitä.
Vaikka digitalisaatio yleistyy joka puolella, niin mielestäni yhteinen kieli, vuorovaikutus, avoimuus ovat työkaluja, joita tarvitsemme työhyvinvoinnin rakentamiseksi.
Ja olisiko vielä niin, että vuorovaikuttamalla voimme näyttää töissäkin tunteitamme….